TUULIKKI KULOJÄRVI:
MUISTELUA ÄITINI, MAALAISMÖKIN EMÄNNÄN, HELLI KARIN OSAAMISESTA JA TAIDOISTA

Kirjoitettu muistoksi lapsille, lastenlapsille ja erityisesti uuden polven osaajalle, liikuntatieteen tohtoriksi väitelleelle lapsenlapsi Jaanalle.

TAUSTAA ELI HELLIN VANHEMMAT JA SYNTYMÄKOTI

Anna Helli Sofia Kari, os. Karjalainen, syntyi Kankarin kylän Väätäjänniemen Ketolan talossa 2.7.1919 Anna, os. Karjalainen, ja Eero Karjalaisen 7. lapsena. Lapsia syntyi kaikkiaan 11, joista 2 kuoli pienenä.

Anna Karjalainen oli syntynyt Jaalangan Tervolassa ja Eero Kankarin Väätäjässä. Anna oli tullut naimisiin mennessään miniäksi Väätäjän taloon, mutta Eero rakensi vanhasta savupirtistä heille oman kodin, Ketolan.

Ketolassa oli muutama lehmä, mutta Eero-isä hankki elannon perheelleen kirvesmiehenä. Hänen rakentamiaan rakennuksia on Väätäjänniemellä ainakin ns. Poudan kesämökki ja Koivurannan vanha rakennus. Piirustukset tehtiin tupakkiaskin kanteen ja rakennus syntyi sen mukaisena. Eeron pojista Ilmari hankki elantonsa kirvesmiehenä ja Aakukin, mutta Aaku oli keväisin uitoissa. Nuorimmasta pojasta Toivosta tuli peräti rakennusmestari.

Tytöistä vanhin eli Toini joutui jo nuorena piiaksi taloihin ja hänen nuoruutensa ei ollut helppoa. Toini synnytti avioliiton ulkopuolella tyttären, Sirkan. Sirkan isä on ollut rautatienrakentajia. Sirkka on syntynyt Ketolan navetassa vasikkakarsinassa oman tulevan mummunsa avustamana. Sirkka eli koko ikänsä Ketolassa yhtenä Ketolan lapsista ja perinnönjaossakin hänet huomioitiin yhtenä lapsista, vaikka olikin lapsenlapsi. Sirkka syntyi vasikankarsinassa, eli naimattomana ja kuoli Vaalan terveyskeskuksessa yksin saattohoitohuoneessa. Serkkuni löysi hänet sieltä kuolleena mennessään katsomaan.

Tämän kirjoittaja serkkuineen muistaa Toini-tädin ja hänen tyttärensä Sirkan äärettömän miellyttävinä ja ystävällisinä ihmisinä. Toini-tädin Bostonkakku oli meistä sisarusten lapsista herkkua! Lapsia Toini ja hänen miehensä Eino eivät halunneet tehdä köyhyydessä elämään. Einon lapsuus on ollut erittäin köyhää ja tietääkseni ruuastakin on ollut puutetta.

HELLIN TYÖT

Koska Ketolan pojat olivat isänsä kanssa rakennuksilla ja vanhin tytär piikana, joutui toiseksi vanhin tytär eli äitini Helli tekemään kaikkia talon töitä äitinsä apuna, laittamaan ruokaa, hoitamaan karjan, korjaamaan vaatteet, siivoamaan, olemaan peltotöissä ym. Hän kertoi, että kaikista mukavinta oli ommella vaateita. Ensimmäisen omatekoisen vaatteensa, esiliinan, hän kertoi tehneensä pestystä jauhosäkistä 6-vuotiaana. Ja siitä lähtien hän teki käsitöitä sairastumiseensa kesään 2002 saakka.

Naisten työt

Äitini ompeli myös kylän naisille ja lapsille vaatteita. Ja omalle perheelleen tietysti myös. Muistan, kun 16-vuotiaana sain ensimmäisen kaupasta ostetun kapean teryleenihameen. Siihen saakka äitini oli tehnyt melkein kaikki vaatteeni. Hame tuli lukioaikoina pidettyä niin tarkkaan, että se lopulta kiilteli ohuena.

Äitini osasi tehdä miesten flanellipaidat ja housut siten, että ne olivat työssä hyvin istuvat ja lämpimät korotettuine vyötäröineen ja lahkeiden kiristyslankoineen.

Äitini osasi ompelemisen lisäksi neuloa, virkata, kirjoa liinoja, kutoa kangaspuilla mattoja ym. Minulla on muistona hänen kirjomiaan pöytäliinoja, virkkaama päiväpeitto ja kutomiaan mattoja.

Miesten työt

Äitini hallitsi myös ns. miesten työt. Hänen ollessaan 14-vuotias oli hänen Eero-isänsä varttanut hänelle oman viikatteen ja sanonut, että nyt sinä opettelet niittämään ja lähdet hänen kanssaan luhtaheinän niittoon. Ja luhdan jäkkiheinän niittäminen ei taida olla kovin helppoa. Niittämisen taidon äitini osasi kuolemaansa saakka. Ja niittämään hän joutui, sillä oma isäni, Hellin aviomies Arvo, oli töissä rautateillä ja maanteillä kymmeniä vuosia ympäri Kainuuta. Äitini niitti heinäpellot käsin siihen saakka, kunnes naapuriin ostettiin traktori ja naapurin Antti niitti myös meidän heinäpeltomme. Ohran ja kauran äitini tietysti niitti viikatteella.

Rakentajakin äitini oli. Hän pystyi korjaamaan navetan parret, rakentamaan esim. pihalla yhä edelleen olevan ulkohuussin, maalaamaan sisätiloja ja ulkotiloja ym. kirvesmiehen tytär kun oli.

Rankojen karsiminen ja halkojen teko onnistuivat tietysti myös. Äitini kertoi minulle kuinka naimisiin 13.12.1942 mentyään ja Hetesuon mökkiin muutettuaan hänen ensimmäisenä tehtävänään oli olla isälläni kaverina justeerin toisessa päässä tukkeja kaatamassa ja niitä Perho-hevosella ajamassa. Oli kuulemma palelluttanut kasvonsa tukkikuorman päällä.

Isäni ja äitini on vihitty sota-aikana Ketolan pirtissä. Tarjottavaa on kuulemma siitä huolimatta ollut ihan hyvin, sillä kaiken muun tarjottavan lisäksi isäni tupakoimattomana oli säästänyt kaikki armeijan annostupakat ja tuonut ne häävieraille.

Ja Perho-hevosen äitini hoiti, valjasti ja ajoi. Perho oli oikeastaan äitini hevonen, joka ei totellut isänäitiä Maria, vaan kääntyi matkalta takaisin ja tuli kotiin! Äitini se Perhon laittoi myös teurasautoon sen sairastuttua.

Yksi miesten työ oli, jota äitini ei tehnyt. Hän ei teurastanut eläimiä. Ei edes nylkenyt. Veren kyllä vispasi ja paistoi verilättyjä ja rössyä, teki sylttyä ja laittoi ruhosta ruokaa, mutta ei ottanut koskaan eläimiä hengiltä. Viimeiset kanatkin kävi lopettamassa naapuri, Määtän mummu.

FYYSISESTI JA HENKISESTI VOIMAKAS NAINEN

Äitini oli sekä fyysisesti että henkisesti erittäin vahva. En muista hänen koskaan hätääntyneen toimettomaksi.

Salamanisku

Ensimmäisen kerran muistan hänen toimintakykynsä salamaniskun sytyttäessä syntymämökkini mittaritaulun palamaan. Olin silloin varmaan n. 13-vuotias. Sähköthän kotiimme saatiin jo syksyllä 1952 ollessani 5-vuotias. Oli aika varhainen aamu, mutta äitini oli jo tullut navetasta pirttiin. Pirtissä oli tietysti myös mummuni, isän äiti ja varmaan myös veljeni Erkki. Oli ukkosilma. Äkkiä seinällä jysähti ja mittaritaulu syttyi palamaan. Säikähdin aivan suunnattomasti ja huutaen ryntäsin äitiini kiinni. Mutta äitini ei säikähtänyt, vaan sysäsi minut pois, otti kauhalla sangosta vettä ja sammutti palavan mittaritaulun ennen kuin tuli ehti levitä hirsiseinään. Ei hätääntymistä ennen eikä jälkeen tapahtuman.

Kätilönä ja sairaanhoitajana

Äitini joutui elämänsä aikana myös kahteen nopeaa toimintaa vaativaan hoitotilanteeseen. Hänet haettiin kätilöksi taloon, johon syntyi kuolleena keskosena epämuodostunut lapsi. Synnytys oli niin nopea, että kätilöä tai ketään ammattilaista ei saatu paikalle.

Kokemustakin kätilönä toimimisesta todennäköisesti oli, sillä äitini äiti, Ketolan mummu, on toiminut Väätäjänniemellä kätilönä ja ollut auttamassa lukemattomia vauvoja maailmaan. Erikoisinta hänen kätilöhistoriassaan on se, että hän ja toisen Väätäjän pojan Uutelan isännän vaimot ovat lähinaapureina olleet kätilönä toisen toisilleen, kun sattumalta heidän kahden vuoden välein tekemänsä lapset ovat syntyneet vuorovuosin, tänä vuonna sinä, ensi vuonna minä. Kankariin saatiin ammattitaitoinen kätilö vuonna 1930, kun Kankarin kouluun tuli opettajaksi Enola, ja hänen vaimonsa oli kätilö. Kyllä Ketolan mummu senkin jälkeen auttoi lapsia maailmaan.

Traagisempi hoivatapahtuma sattui sota-aikana. Miehet olivat sodassa ja naiset ja lapset kotitöissä. Naapurin, Poukamon, poika Arvo oli saanut jostakin kiväärin panoksen tai jonkun muun räjähtävän luodin. Hän oli mennyt liiteriin ja lyönyt luotia kirveen hamaralla seurauksena, että se räjähti käsiin.

Äitini kertomansa mukaan oli ollut pihalla ja kuullut räjähdyksen ja kovaa huutoa. Hän oli lähtenyt juoksemaan ääntä kohti. Matkaa on n. 1 km. Hän oli löytänyt pahoin loukkaantuneen Arvon äitinsä kanssa Poukamon pihalta. Arvolta meni toinen käsi, silmä ja pala otsasta niin, että hänelle jouduttiin laittamaan Oulussa sairaalassa metallilevy ohimoon. Äitini oli antanut ensiavun ja lähtenyt avuksi kuljettamaan Arvoa junalla Ouluun. Ei varmaan mikään helppo tehtävä. Arvo oli lapsuudessani meillä melkein joka sunnuntainen vieras. Ja hyvä laulamaan.


Yksin asumaan

Henkistä vahvuutta osoittaa mielestäni myös se, että isäni kuolinpäivän iltana 20.1.1994, äitini jäi yksin yöksi mökkiinsä keskelle pimeää talvi-iltaa. Ei naapureiden valojakaan näkyvissä. Ja sairastumiseensa kesään 2002 asti Helli asui yksin kesät talvet mökissään, istui kiikkutuolissa katsellen näkyykö tiellä autoja. Koululaistaksin kuljettaja kertoi minulle, että hän joka aamu puoli kahdeksalta ohi ajaessaan katsoi näkyykö Hellillä valot ikkunasta ja jo varhain keväällä ikkunalauta täynnä kukkivia pelargonioita. Keväällä samaa vartiointitehtävää teki metso ja koppelot, joiden perinteinen soidinpaikka Hetesuon mökin ympäristö on! Yksin mökissä asuminen ei tietenkään olisi onnistunut, jos naapurissa ja kylällä ei olisi ollut huolehtivia ja avuliaita ihmisiä. Erikoiskiitos Poukamon nuorelle isäntäparille ja Jylhän Teijalle.

KANKARIN KANSAKOULUN EVÄÄT

Tänä päivänä puhutaan paljon kehitysmaiden ja sotaa käyvien maiden lasten koulunkäynnistä ja koulun merkityksestä. Meillä Suomessa ei tarvitse mennä taaksepäin kuin 1920-luvulle, jolloin olimme samassa tilanteessa. Koulun merkitys tiedettiin, kansakouluja perustettiin ja kaikille lapsille haluttiin kansakoulun päättötodistus. Äitini isä Eero oli suuren lapsikatraan isänä, Säräisniemellä kansakoulua ja Limingassa kansanopiston käyneenä aktiivinen Kankarin kansakoulun perustamisen alkuunpanija. Koulu aloitti syksyllä 1930. Äitini ja hänen nuoremmat siskonsa pääsivät kansakouluun.


Äidilleni koulu ja opetus tyyliin ”opittiin ja osattiin” oli vielä vanhana erittäin tärkeä asia. Koulunkäyntiä arvostettiin. Olen kirjoittanut äitini ja hänen sisarustensa koulumuistoja graduuni ”Kankarin koulu, pieni kyläkoulu Kainuussa”. Haastatellessani koulun ensimmäisiä oppilaita graduani varten he muistelivat suurella surulla niitä oppilaita, jotka eivät köyhyyden vuoksi voineet käydä koko kansakoulua loppuun eivätkä siten saaneet päättötodistusta. Äidilläni se oli ja hän sai vielä käydä jatkokoulunkin, jota järjestettiin kaksi vuotta 4 viikkotuntia 25 viikon ajan loka-huhtikuun aikana. Aineet olivat käytännönläheisiä käden taitoja opettavia, mutta oli mukana myös yhteiskuntaoppia, kirjallisuutta, raittiusoppia, laulua sekä radion kuuntelua

VOIMAA TYÖHÖN JA ELÄMÄÄN

Musiikki

Laulu oli äidilleni, hänen vanhemmilleen ja sisaruksilleen tärkeää. Koulussa opitut laulut olivat muistissa ja kaikki virsikirjan virret osattiin. Koko Kankarin kylän väki osasi laulaa. Äitini muisteli kuinka Apajan poika (nimeä en muista) soitteli sunnuntai-iltana Kankarinlahdella veneessä haitaria ja musiikki kuului ympäri lahden. Radioita ei taloissa vielä ollut. Ketolan pappa oli tehnyt Limingan kansanopistossa kanteleen, mutta sen perheen pojat olivat särkeneet jossakin vaiheessa, joten papalla ei ollut enää soittopeliä.

Itse muistan kylän laulutaidot lapsuudestani, kun Vaalan seurakuntaan tuli kanttoriksi Edvard Lätti. Koululla järjestettiin tuolloin seurakunnan toimesta yhteisvastuukeräystilaisuuksia ja diakoniamyyjäisiä. Kylän naiset kokoontuivat diakoniamyyjäisiä varten vuorotellen eri pirteissä tekemään käsitöitä ja ne, ja lahjoitetut esim. juustoleivät, myytiin sitten huutokaupalla koululla pidetyissä myyjäisissä. Tilaisuudessa tietysti oli myös pieni hartaustilaisuus ja virsiä veisattiin. Ensimmäisen yhteisen virren jälkeen kanttori Lätti sanoi, että tässä kylässä on poikkeuksellisen hyviä laulajia ja virret osataan. Myös miehet lauloivat.

Laulamisen lisäksi äitini soitti mandoliinia. Lapsuudenkodissani oli isäni 17-vuotiaana ostama mandoliini. Isäni osasi myös soittaa. Isä osasi nuotit ja soitti niistä, mutta äitini oli varsinainen pelimanni, joka soitteli korvakuulolta. Isäni ja äitini ovat molemmat soittaneet mandoliinia nurkkatansseissa. Isäni opetti minulle c-duuriasteikon ennen kuin opin lukemaan ja lukemaan opin jo 5-vuotiaana eli nuotit ovat olleet hallussa jo aika kauan, mutta pelimannia ei ole tullut!

”Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa….”

Pimeinä talvi-iltoina äidin tultua navetasta pyysimme häntä soittamaan mandoliinia ja laulamaan. Mukana kuuntelemassa oli myös naapureiden lapsia.

Tyttärelleni Kirstille äitini opetti hengellisiä lauluja. ”Kristallivirta” mummun ja 6-vuotiaan lapsenlapsen Kirstin laulamana otettiin c-kasetillekin, mutta se on vuosien varrella tuhoutunut. Harmi!

Osasi äitini muitakin kuin hengellisiä lauluja. Polkkakin onnistui sekä laulaen, soittaen että tanssien. Äitini ja Lähteen Antti näyttivät kerran Lähteen pirtin lattialla kuinka polkkaa tanssitaan. Isäni ei osannut tanssia.


Lukeminen


Olisiko jatkokoulun kirjallisuus-oppiaine vaikuttanut siihen, että eläkkeelle päästyään äitini innostui lukemisesta. Meillä oli kotona Oulussa aika iso kirjasto ja äitini rupesi pyytämään siitä kirjoja luettavakseen. Ostin hänelle vuosien varrella kaikki Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kirjat ja äitienpäivä- ja syntymäpäivälahjaksi hän halusi esim. Kaari Utriota, Raija Orasta ja Laila Hietamiestä. Käännöskirjallisuutta hän ei lukenut, koska hänen mielestään henkilöiden nimet olivat vaikeita.


Koko kylän kahvikokki, yhteisöllisyys voimavarana


Aiemmin mainitsemissani kylän yhteisissä tilaisuuksissa myytiin kahvia. Äitini oli ensimmäisen kerran keittänyt koko kylälle kahvia 16-vuotiaana ja sen jälkeen siihen saakka, kunnes vanhuus vei jaloista voiman. Kahvi keitettiin isolla kattilalla ja vielä vuonna 1991 vävypoikansa Sulevin isoilla syntymäpäiväjuhlilla Oulun Madekoskella äitini keitti vieraille kahvit.


Hän oli tietysti mukana myös muissa Kankarin kylän yhteisissä tapahtumissa ja Kankarin metsästys- ja kalastusseuran aloitettua hirvenmetsästyksen ja hirvipeijaiset äitini oli peijaiskeittoa keittämässä.


Äitini toimi myös muonituslottana Jaalangan asemalla joulukuuhun 1941 saakka, jolloin hän jäisellä Kankarinlahdella pyörällä ajaessaan murskasi nilkkansa ja joutui makaamaan sängyn pohjalla 6 viikkoa pystymättä liikkumaan. Jalka vaivasi häntä koko eliniän.


Lopuksi


Äidilläni oli hyvä muisti ja hyvät kertojanlahjat. Nyt kun ensimmäinen uuden sukupolven edustaja, hänen pojantyttärensä Jaana, on väitellyt liikuntatieteen tohtoriksi yhtenä tutkimusmenetelmänään narratiivisuus, joka tietysti tutkimusmenetelmänä tarkoittaa muutakin kuin kerrontaa, haluan päättää tämän kertojamummun muistelun kirjoittaessani tätä Kalevalan päivänä 2016 kalevalaiseen loppuvirteen:


”Kuulin sanottavan: hevonen hengähtää juostuaan pitkän matkan, tuli sammuu, kun se on palanut loppuun.


Aurinko meni mailleen: virsi väsyi.


En ollut opissa, en ole käynyt vierailla mailla, jossa asuvat mahtimiehet.


Virteni opin kotonani, isältäni ja äidiltäni kauan sitten, kun vielä olin lapsi.


Älkää halveksiko virsiäni!


Nyt lopetan. Kerin virret kerälle. Kerän vien aitan parven päähän vaskiseen vakkaan.”


Kalevalainen loppuvirsi sopii erittäin hyvin äitini taitojen muistelun lopetukseksi. Kertojamummua ei ole, mutta hänen virsiään arvostetaan ja uudet sukupovet jatkavat ja purkavat virret kerältä.


Muisteltavaa kyllä riittää. Isäni Arvon elämä olisi myös oman muistelun arvoinen. Jos äitini oli koko kylän yhteinen Helli, isäni oli koko kylän yhteinen ”Karin pappa